Viime vuosikymmeninä luonnostaan niukkaravinteiset vesistömme ovat rehevöityneet ja vesien tila on heikentynyt (vedenlaatu, kalasto, kasvillisuus ja vesilinnusto).
Suomessa vesiensuojelutyö alkoi 1970-luvulla pitkäjänteisenä ja ennakoivana työnä ensin pistekuormittajien parissa. Eräitä merkittäviä päätöksiä 1980-luvulla olivat lannan talviaikaisen levittämisen kieltäminen, maatalouden vesiensuojeluun panostavat tutkimukset ja Koskiensuojelulaki vuonna 1987. Eduskunnan päätöksellä saatiin suojelua maamme viimeiset vapaat virtamme. 1990-luvuilla maatalouden vesiensuojeluun saatiin uutta puhtia Suomen liittyessä Euroopan yhteisöön (nyk. EU). Vuonna 1993 lähetettiin jokaisella suomalaiselle viljelijälle Hyvien viljelykäytäntöjen -opas, jossa opastettiin huomioimaan viljelyssä vesiensuojelu ja luonnon monimuotoisuus. Vuonna 1998 valtioneuvosto teki periaatepäätöksen vesiensuojelun yleisistä tavoitteista vuoteen 2005. Periaatepäätöksen keskeiset kohdat kiteytyvät likaantuneiden vesien tilan parantamiseen, vesien likaantumisen estämiseen ja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen. Tavoitteena ei ole parantaa pelkästään yksittäisiä kohteita tai asioita vaan koko luontoa ekosysteeminä.
Kuitenkin vesiensuojelussa on vielä pitkä matka siihen, että kaikki vesistöt ja merialueet saavuttaisivat vesien hyvän tilan. Pääsyynä on voimakas kiintoaine-, haitta-aine- ja ravinnekuormitus maa- ja metsätaloudesta, asutuksesta, ravinnelaskeumat ja paikoin sisäinen kuormitus sekä ilmastomuutos. Myös monien vesiluontotyyppien tila on heikentynyt ja ne vaativat huomattavia ennallistamis- ja hoitotoimenpiteitä.
Kuormituksen vähentäminen ei ole kovinkaan helppoa, koska kuormituksen syntyminen on monimutkainen prosessi. Kuormitus ja sen määrä määräytyy pääosin kahden tekijän kautta; sadannasta muodostuvasta valumasta ja sen määrästä ja maankäytöstä ja sen intensiivisyydestä. Tilanne mutkistaa kuitenkin se, että näillä kahdella tekijällä on myös monimutkainen yhdysvaikutus. Eli maankäyttö vaikuttaa myös valumaan (esim. ojitukset, maanmuokkaus, hakkuut, infrarakentaminen) ja valuma maankäytöstä syntyvään eroosioon ja sitä kautta ravinnekuormitukseen. Tämän lisäksi maankäytön intensiivisyys vaihtelee huomattavasti ajallisesti ja paikallisesti. Tästä syystä vesientoimenpiteiden ja kunnostusten mitoittaminen, toteuttaminen ja niiden vaikutusten arvioiminen on hyvin hankalaa. Tilanne on vähän samanlainen kuin aika-avaruuden verkko, jossa on kuoppia ja mäkiä. Kun verkkoon heittää uuden pallon tai poistaa olemassa olevan syntyy uusi kuoppa tai mäki, ja se vaikuttaa aikaisempiin kuoppiin ja mäkiin muuttaen niiden painoarvoa ja pallojen välisiä vaikutussuhteita.
Vedenlaadun heikkenemisen lisäksi vesistökuormitus vaikuttaa myös luonnon monimuotoisuuteen; lajien, habitaattien ja ekosysteeminen kirjoon ja toimivuuteen. 1950-60-luvulla tehdyt järvien pinnanlaskut ja lisääntynyt ravinnekuormitus loivat uusia elinympäristöjä mm. lokki- ja vesilinnustolle. Monet lasketut, mataloituneet ja osin ruovikoituneet järvet kehittyivät linnustoparatiiseiksi. Prosessin alkuvaiheessa erityisesti vesilintujen käyttämä ravinto eli pohjaeläimet ja vesihyönteiset runsastuivat ravinnekuormituksesta. Ravintotilanteen parantuessa myös lintulajisto monipuolistui ja pesivien lajien parimäärät kasvoivat. Lintujärvien huippuaika oli 1990-luku. Tällä hetkellä osa hyvistä lintuvesistä on köyhtynyt sekä lajistollisesti että parimääriltään syynä osin vesien liikarehevöityminen ja umpeenkasvu sekä vieraspedot.
Ilmastonmuutos
Toinen merkittävä tekijä vesien ekologisen tilan näkökulmasta on ilmastomuutos, jolla on monenlaisia vaikutuksia. Lämmenneet talvet ja talvisateisuuden lisääntyminen on lisännyt mm. ravinnehuuhtoutumia. Ilmastomuutoksella on myös muita vaikutuksia lajistoon. Edesmennyt kasviekologian professori Sakari Hinneri tutki kolmekymmentä vuotta Selkämeren saariston kasvillisuutta. Hänen pitkäaikaiset tutkimuksensa osoittivat, että ulompien somerikkosaarien maakasvilajistossa oli tapahtunut muutoksia. Aikaisemmin saarilla menestyivät pienet, karuutta suosivat kasvilajit, nykyään eteläiset rehevyyttä ja lämpöä suosivat suurikokoiset lajit.
Syy muutokseen on lämmenneessä ilmastossa, sillä ilmanlaskeuman kautta tuleva ravinnemäärä on selvästi vähentynyt 1970-80-luvilta tehokkaiden ilmansuojelutoimen takia eikä sitä voida pitää syynä rehevöitymiskehitykseen. Pidentynyt kasvukausi ja kasvukausien korkeammat lämpösummat mahdollistavat vaateliaampien ja suurikokoisten eteläisten lajien levittäytymisen kohti pohjoista. Ilmastomuutoksen seurauksena pidentynyt kasvukausi lisää kasvien biomassan tuotantoa ja orgaanisen aineksen kertymistä maannoksiksi ja näin rehevöitymistä. Tämä sama ilmiö on havaittavissa metsien lisääntyneenä kasvuna viimeisten parinkymmen vuoden aikana ja osittain myös viljasatojen satomäärien parantumisena. Tästä johtuen vesistöjen typpikuormitus on jatkanut kasvamistaan huolimatta tehdyistä erilaista vesiensuojelutoimenpiteistä.
On hyvin todennäköistä, että ilmaston lämpiäminen on myös osasyynä ruovikoiden ja tähkä-ärviän runsastumiseen meriympäristössä viime vuosikymmenenä. Ilmaston lämpiämisen seurauksena ilmasto-olot saattavat olla edellä mainittujen lajien osalta aiempaa optimaalisemmat. Järviruoko lajina saattaa olla hyvin routaherkkä, sillä sen maavarret ja juuret kasvavat pintamaassa. Vähälumisina ja kovina pakkastalvina ruokojen maavarret jäätyvät ja näin heikentävät tulevan kesän kasvua. Yhä useammat talvet ovat olleet melko leutoja, eikä rannikkoalueille ole päässyt muodostumaan paksua routaa.
Merijäiden puuttuminen
Toinen merkittävä tekijä on merijäiden puuttuminen. Esimerkiksi talvi 2002–2003 oli hyvin ankara ja pitkä. Talvi alkoi yllättäen marraskuussa puolessa välissä ja kesti huhtikuun puoleen väliin asti. Meren jäätyessä marraskuussa merivesi oli hyvin korkealla. Melkein koko talven vallitsi säässä korkeapaine, jonka seurauksena meren pinta laski painaen jääkantta alaspäin. Tuona talvena Airistolla jään paksuus oli 1,2-1,4 m. Kevään koittaessa jäät lähtivät rysähtäen höyläten samalla rantoja. Niinpä keväällä merellä kellui kaikenlaista; jalassaunoja, laitureita ja usean aarien kokoisia ruokolauttoja.
Tähkä-ärviän levittäytymien laajasti matalille ja suojaisille merenlahdille lienee ilmaston lämpiämisellä omat vaikutuksena. Kolmiosaisessa teoksessa Pohjolan luonnonkasvit (painettu värikuvateos vuosilta 1939-40) mainintaan tähkä-ärviän esiintyvän jokseenkin yleisesti koko merialueella. Teoksessa mainitaan myös, että laji kykenee kasvamaan jopa kuuden metrin syvyydeltä. Nykyään kasvusyvyys on noin 2,5 metriä, koska vedet ovat hyvin sameita. Laji ei kykene kasvamaan syvemmältä valon puutteen takia. Tähkä-ärviä esiintyykin nykyisin runsaimpana juuri lämpimissä joko vuonomaisissa tai laguunimaisissa merenlahdissa, joiden vesisyvyys on noin 2,5 metriä. Tähkä-ärviän esiintyminen ja runsaus vaihtelee samassa lahdessa vuosittain huomattavasti. Todennäköisesti lajin juuristo on hyvin herkkä pohjan hapettomille olosuhteille talviaikaan. Omien kokemusten perusteella kunnon jäätalvien (hapettomat olosuhteet) jälkeen kasvustot ovat jonkin verran harvempia.
Kalasto ja linnut
Kalastosta erityisesti suutari on runsastunut viime aikoina. Tässäkin eräänä syynä on ilmaston lämpiäminen ja vesien rehevöityminen. Suutari vaatii selvästi lämpimämpiä vesiä kuin muut särkikalat, ja lajia voidaan pitää eteläisempänä. Suutarin mädin kehittyminen ja poikasten kasvaminen (ns. lisääntymismenestys) riippuu vesien lämpötilasta. Vesien keskilämpötila on sen verran kohonnut, että se suosii suutaria.
Vesilinnustosta lajipari sinisorsa/harmaasorsa on hyvä esimerkki ympäristömuutoksen (umpeenkasvu, rehevöityminen ja vieraspedot) vaikutuksista lajin esiintymiseen ja runsauteen. Sinisorsa on runsasluisin sorsalintu Suomessa, joka viihtyy kaikenlaisissa vesissä metsälammilta kaupunkien hulevesilammikoihin. Kuten muidenkin vesilintujen on myös sinisorsan kannat laskeneet huomattavasti viimeisen kymmenvuoden aikana. Laskua on ollut 23 % viimeisen kymmenen vuoden aikana. Myös kolmen muun runsaimman sorsalinnun tavin, haapanan ja telkän kannat ovat olleet rajussa laskussa. Erityisesti haapanan tilanne on huolestuttava, sillä lajin populaatiokoko on laskenut lähes 60 % kymmenen vuoden aikana ja viimeisen vuoden aikana lähes 40 %. Haapanan alamäen syynä lienee pääosin avoimien rantojen umpeenkasvu ja ruovikoituminen. Laji on ns. laiduntaja eli kesällä pääosa ravinnosta haapana saa syömällä heiniä ja ruohoa avoimilta ranta-alueilta.
Sorsalinnuista ainoastaan harmaasorsa on kyennyt kasvattamaan pesimiskantaansa ja levittäytymään eri puolille Suomea Oulun korkeudelle asti. Laji on tulokaslaji, joka saapui Suomeen 1970-luvulla. Pesimiskanta oli 1990-luvulla muutamia kymmeniä, nyt lajin pesimiskanta on 1500 paria. Ensimmäisen harmaasorsan tapasin vuonna 2006 Kiikoisten Kuorsumaanjärvellä, kun laadin alueelle Natura 2000 -alueen hoito- ja käyttösuunnitelmaa. Kuorsumaanjärvi onkin yksi merkittävimmistä lintuvesistä läntisessä Suomessa. Harmaasorsan lisääntymismenestys perustuu siihen, että laji pesii pääosin saarilla ja lokki- ja tiirayhdyskuntien lähettyvillä, jolloin vieraspetojen vaikutus jää vähäisemmiksi. Harmaasorsa on löytänyt itsensä kokoisen ekolokeron huonontuvasta ympäristöstä.
Ihmisten aiheuttama ympäristöpaine
Ihmisten aiheuttama ympäristöpaine on hyvin korkea ja se näkyy monella eri tavalla luonnon tilan heikkenemisenä. Tästä johtuen luontopotilastamme voidaan pitää monisairaana, jolla on diabetes, astma, sydän- ja verisuonisairaus ja päälle päätteeksi lonkkavika eli sitä vaivaa ravinnekuormitus, ilmastomuutos, luontokato ja laaja-alainen kemikalisoituminen. Osa ongelmista jää myös havaitsematta, koska julkisen vallan ympäristöseurantoihin on tehty laajoja supistuksia 2000-luvulla. Yhteiskuntamme ei kuitenkaan anna luontopotilaallemme kokonaisvaltaista hoitoa vaan hoitaa vain asioita vaiva vaivalta hukaten riittämättömiä ja niukkoja taloudellisia resursseja. Kansalaisten tulisikin vaatia päättäjiä sitoutumaan pitkäaikaiseen poliittiseen päätökseen ennallistaa ja hoitaa tärkeää luontoympäristöämme taaten riittävät niin taloudelliset, että toiminnalliset resurssit. Mutta samalla meidän kaikkien tulee kasvattaa omaa sietokykyä, koska kaikkia ei voida saada kuntoon suurillakaan resursseilla.
Niin kauan kuin näemme vain luonnon taloudellisena ja raaka-aineiden lähteenä tilanteeseen ei saada parannuksia. Ympäröivä luonto ei ole resurssi vaan elintärkeä ja välttämätön ehto ihmiskunnan olemassaoloon. Siksi näin joulun alla on jokaisen mietittävä mihin asettaa omat tavoitteensa ja mitkä ovat ne tavat, jolla toimin paremman elinympäristön saavuttamiseksi. Sammakkoisän neuvo pojalleen on yhä ajankohtainen: syö säästäen savea, sillä maailman sivu on pitkä ja kaita.
Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!
Ekologi
Pasi Salmi
Kuvat: Pasi Salmi.
Pääkuva: Näkymä Ouran saaristosta
